Kosteikot on arvioitu yhdeksi maailman uhanalaisimmista elinympäristöistä. Niiden pinta-alat sekä luontoarvot ovat supistuneet jatkuvasti ympäri maailmaa. Euroopan tasolla uhanalaisista kosteikkoluontotyypeistä moni painottuu Suomeen ja näin ollen kosteikkojen merkitys täällä korostuu. Vallitsevaan tilanteeseen on alettu reagoida ennallistamalla sekä rakentamaan kokonaan uusia kosteikkoja, joista meilläkin Etelä-Karjalassa on näyttöä viime vuosilta useiden eri hankkeiden ja toimijoiden ansiosta.
Kosteikot tarjoavat monipuolisia ekosysteemipalveluja
Kosteikkojen arvo luokitellaan Suomen Ramsar -kosteikkotoimintaohjelmassa 2016-2020 koostumaan niiden roolista monimuotoisuuden tukipilarina, sekä niiden tuottamista palveluista ihmiselle. Kosteikkojen tuottamasta palvelusta ihmiselle voidaan käyttää synonyyminä termiä ”ekosysteemipalvelu”. Ekosysteemipalvelut ovat käytännössä ekosysteemien tuottamia ilmaisia aineettomia ja aineellisia hyötyjä, joita ovat esimerkiksi tuottavat, ylläpitävät, säätelevät sekä kulttuuriset palvelut. Koko maapallon ekosysteemipalveluiden arvosta jopa yli kolmanneksen arvioidaan olevan peräisin maailman matalien rannikko- ja sisämaavesistöjen ekosysteemipalveluista sekä luonnon pääomasta. Kosteikot ovat merkittäviä näiden ekosysteemipalveluiden tuottajia, emmekä varmuudella edes tunne kaikkia niihin linkittyviä hyödyllisiä palveluita.
Tavoitteiltaan erilaisia rakennettuja kosteikkotyyppejä on useita erilaisia. Yhteistä näille kosteikkotyypeille on jonkin ekosysteemipalvelun tavoittelu. Etelä-Karjala on tunnettu kauniista vesistöistään, joiden ravinnekuormaa pienentämään on rakennettu kiihtyvällä tahdilla vesiensuojelukosteikoita. Vesiensuojelun tuottama ekosysteemipalvelu järviemme puhtaamman veden puolesta onkin monesti kosteikkosuunnittelua ohjaava tavoite, jonka näkökulmasta kosteikot suunnitellaan. Vesiensuojelukosteikot suojelevat suurempia vesistöjä sitomalla niihin laskevista vesistä ravinteita. Ravinteiden sidonta näissä kosteikoissa keskittyy pääosin kahteen ravinteeseen fosforiin (P) ja typpeen (N). Kosteikoihin typpi virtaa pääosin liuenneessa muodossa nitraattityppenä (NO3-) sekä kiintoainekseen pidättyneenä esimerkiksi ammoniumtyppenä (NH4+). Kiintoainekseen sitoutunutta typpeä pystytään pidättämään kosteikon pohjasedimentteihin. Nitraattityppi poistuu vedestä muun muassa denitrifikaation avulla vapautumalla kaasuna takaisin ilmakehään. Typen sidontaan soveltuu hyvin kosteikko, jossa kasvillisuutta sekä ravinteita on paljon. Lisäksi vaihtelevat maastonmuodot, riittävän suuret matalanveden alueet ja suuri pinta-ala ovat typensidonnan kannalta hyviä ominaisuuksia.
Fosforin pitoisuus pyrkii olemaan tasapainotilassa maan kiintoaineksen ja ympäröivän veden välillä. Jos kosteikkoon virtaavan veden fosforipitoisuus on suurempi kuin kosteikon maafaasin pitoisuus, kosteikko sitoo fosforia. Vastavuoroisesti jos vesifaasin fosforipitoisuus on pienempi kuin maafaasin, kosteikosta vapautuu fosforia sinne virranneeseen veteen. Näin ollen, jos vettä virtaa kosteikkoon liian nopeasti ja liian suurissa määrissä, kosteikko voi muuttua fosforin sitojasta fosforin lähteeksi. Sama ilmiö tapahtuu, jos kosteikon laskeutusaltaita ei säännöllisesti tyhjennetä. Fosforin sitojasta fosforin lähteeksi muuttuessaan kosteikko toimii täysin päinvastoin kun se on suunniteltu toimivan. Fosforin sitomisen kannalta on hyödyllistä, jos kosteikko on syvä sekä viipymältään sopiva. Tällöin kiintoaine ehtii laskeutumaan kosteikon pohjaan. Fosforin sidontaan keskittyvät kosteikot eivät välttämättä yllä monimuotoisuudessa aivan samalle tasolle typen sidontaan keskittyvien kosteikoiden kanssa.
Vesiensuojelukosteikoiden lisäksi on olemassa muitakin erilaisia kosteikkotyyppejä. Esimerkiksi riista- ja lintukosteikoita suunniteltaessa fokus kohdistuu kosteikoista riippuvaisten eliölajien menestymisen sekä elinolojen maksimointiin. Näillä kosteikoilla kiinnitetään erityistä huomiota eliölajeille sopiviin suojapaikkoihin sekä esimerkiksi rannanmuotoihin. Vesiensuojeluun suunniteltu kosteikko toimii pienillä muutoksilla myös riista- ja lintukosteikkoina, sillä kasvillisuudeltaan rehevät ympäristöt tukevat eliöiden monimuotoisuutta. Rehevän kasvillisuuden mahdollistavatkin vesiensuojelukosteikoihin jatkuvasti kerääntyvät ravinteet.
Kahden edellä mainitun kosteikon ohella on olemassa myös rakenteeltaan selvästi edellisistä eroavia kosteikkoviljelykosteikoita. Näiden kosteikkojen pääpainopiste on suurelta osin hiilensidonnan ekosysteemipalvelun tavoittelussa sekä kohteella viljeltävän kasvin maksimaalisessa sadonmuodostuksessa. Kosteikkoviljelykosteikot perustetaan turvemaahan, jonka kuivumista estetään nostamalla turpeen päälle vettä. Vesipeitteisyys estää turpeen hajoamistoiminnan etenemisen ja samalla siihen varastoitunut hiilidioksidi ei pääse vapautumaan ilmakehään. Hiilidioksidia pystytään myös sitomaan kosteikkoon ilmakehästä kosteikolla kasvavien kasvien biomassan kautta. Näin ollen esimerkiksi vesiensuojeluun suuntautuvaa kosteikkoa voidaan kehittää, myös hiilensidonnan tavoitetta kohti, kehittämällä alueen kasvillisuutta ja kasvipeitteisyyttä. Kasvipeitteisyyttä kehittämällä monet eliölajitkin kuten esimerkiksi pölyttäjät hyötyvät. Kosteikkoviljelmiä ei voida yhtä helposti suunnitella eliölajeille viihtyisiksi maastonmuodoiltaan, sillä viljeltävän kasvin sadonkorjuun pitää onnistua korjuuteknisesti alueelta. Joka tapauksessa kosteikkoviljelykohde voi olla monimuotoisuudeltaan parempi alueella aiemmin vallinneeseen elinympäristöön verrattuna (esim: turvetuotantoalue).
Kosteikko suunnitteluun liittyy haasteita
Rakennettuja kosteikoita suunniteltaessa palveluiden tavoittelu voi muodostaa erilaisia eturistiriita tilanteita. Eturistiriita voi olla käsitteenä vaikea sisäistää, mutta tulkintaa helpottamaan sen voi kiteyttänyt pohdintaan: ”miten jonkin muuttujan tavoittelu vaikuttaa negatiivisesti toiseen muuttujaan”. Kosteikkojen kohdalla tilanne voidaan lukea esimerkiksi: ”kuinka vesiensuojelun palvelun maksimaalinen tavoittelu vaikuttaa negatiivisesti muihin kosteikon tuottamiin ekosysteemipalveluihin”. Jotta kosteikkojen tuottama hyöty saataisiin koskemaan mahdollisimman montaa eri asiaa, tulisi löytää kompromissiratkaisu, joka toimisi parhaiten mahdollisimman monen kosteikon tuottaman palvelun kannalta (esim: vesiensuojelu, elinympäristö, hiilensidonta). Monesti samaan kompleksiin sijoitettavat laaja-alaisesti useita palveluita hyödyttävät yksityiskohdat voivat olla pieniäkin ja sovitettavissa yhteen alkuperäisen suuremman päätavoitteen kanssa.
Tulevaa kosteikkoa suunniteltaessa sille asetettujen tavoitteiden vaikutukset muihin asioihin olisi hyvä tiedostaa. Maailman eri puolilta tehtyjen tutkimusten perusteella kosteikkojen luominen ja restaurointi ovat keskimäärin parantaneet paikallista ja alueellista kasvistoa, eläimistön lajirikkautta sekä biologista monimuotoisuutta. Tilanne ei tosin ole aina niin yksioikoinen, sillä häiriö jossain kosteikon toiminnossa voi kallistaa tilanteen epäedulliseksi jollekin toiselle kosteikosta riippuvaiselle asialle. Esimerkiksi tuleva ravinnekuorma voi olla jossain tapauksessa liian suuri kosteikon kokoon suhteutettuna, jolloin se voi muodostaa uhan biologiselle monimuotoisuudelle ja ravinteiden pidättämiskyvylle. Tilanteesta tekee haastavan se, että näiden tulevan ravinnekuorman kriittisten rajojen tunnistaminen on hyvin vaikeaa ja tapauskohtaista.
Toinen merkittävä kosteikkoon tulevassa vedessä piilevä riski linkittyy vesiensuojelukosteikoiden elinympäristön laatuun. Esimerkiksi, jos kosteikkoon johdetut valuma vedet tulevat kaupungeista niissä voi olla mukana raskasmetalleja ja PAH-yhdisteitä. Tällainen ekosysteemi, johon kertyy eliöstölle vaarallisia aineita, voi pahimmassa tapauksessa muodostaa ekologisen loukun. Ekologinen loukku on elinympäristö, joka on huonolaatuinen, sillä se vetää eliölajistoa paremmin puoleensa kuin sitä ympäröivät ympäristöt ollen niille kuitenkin vaaraksi. Yksilö voi jäädä ekologiseen loukkuun tilanteessa, jossa se asettuu ensisijaisesti ympäristöön, missä se kuitenkin pärjää huonommin verrattuna muihin vastaaviin käytettävissä oleviin ympäristöihin. Tästä johtuen vesiensuojelukosteikot voivat jossain tapauksissa luoda ristiriidan biologisen monimuotoisuuden ylläpidon sekä vesien puhdistamisen tavoitteiden välillä.
Lopuksi
Kosteikkoja rakentamalla saadaan tuotettua monia hyödyllisiä ekosysteemipalveluita sekä lisättyä tärkeitä elinympäristöjä kosteikoista riippuvaisille eliölajeille. Yksi kosteikko voi olla toimiva kokonaisuus useamman eri asian kohdalla kuten hyvän vesienpuhdistuskyvyn, monimuotoisuuden lisäämisen sekä hiilensidonnan tehostamisen kannalta. Kosteikkosuunnittelussa tulee kumminkin ottaa huomioon, miten eri tekijät kuten maastonmuodot, vesipinta-ala sekä virtaama vaikuttavat kosteikon toimintaan sekä sen tuottamien ekosysteemipalveluiden laatuun.
Saimaan Vesiensuojeluyhdistyksen VESMO-hankkeessa kerätään tietoa vesiensuojelukosteikoiden monimuotoisuudesta ja hiilensidonnasta, sekä toteutetaan näitä tavoitteita palvelevia parannuksia. Hankkeen vesiensuojelukosteikot on rakennettu Kuuksenenselkä kuntoon sekä Jänky-Hakulinjoki -hankkeiden toimesta.
Kirjoittajana tekstin takana on Saimaan vesiensuojeluyhdistyksen kosteikkoasiantuntija (MMK) Otto Kemppainen.
Lähteet
Aitto-Oja, S., Rautiainen, M., Alhainen, M., Svensberg, M., Väänänen, V.-M., Nummi, P., Nurmi, J. 2015. Riistakosteikko opas. Metsästäjäin Keskusjärjestö. 29 s.
Brinson, M., Eckles, S. 2011. U.S. Department of Agriculture conservation program and practice effects on wetland ecosystem services: a synthesis. Ecological Applications 21: 116-127.
Halonen, A. 2018. Eliöstön monimuotoisuus rakennetulla hulevesikosteikolla Vihdin Nummelassa. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto metsätieteiden laitos.
Hefting, M., van den Heuvel, R., Verhoeven, J. 2013. Wetlands in agricultural landscapes for nitrogen attenuation and biodiversity enhancement: Opportunities and limitations. Ecological Engineering 56: 5-13.
Juvonen, S.-K., Kurikka, T. 2016. Suomen Ramsar-kosteikko-toimintaohjelma 2016-2020. Teoksessa: Juvonen, S.-K., Kurikka, T. (toim.). Ympäristöministeriön raportteja 21/2016. Ympäristöministeriö. s. 18-19.
Kemppainen, O. 2022. Rakennettuihin kosteikoihin liittyvät eturistiriidat. Kandidaatintutkielma. Helsingin yliopiston maataloustieteiden osasto.
Robertson, B.A., Hutto, R.L. 2006. A framework for understanding ecological traps and an evaluation of existing evidence. Ecology 87: 1075-1085.
Tiainen, J., Pitkänen, J., Rintala, J., Seimola, T. 2010. Maatalousympäristön kosteikkojen merkitys vesilinnustolle. Teoksessa: Aakkula, J., Manninen, T., Nurro, M. (toim.). Maatalouden ympäristötuen vaikuttavuuden seurantatutkimus (MYTVAS 3) – Väliraportti. Maa- ja metsätalousministeriö. s. 90-94.